Ajatuksia

Viime viikkoina olen pohtinut sanojen merkitystä. Sanat ovat kuin miekka jolla voi sivaltaa tai kuin hoitava balsami joka parantaa haavoja. Sanoilla voimme saada aikaan niin pahaa kuin hyvääkin. Kaikki riippuu siitä miten me asettelemme sanamme ja mitä päästämme suustamme ulos.

Sanat voivat parantaa ja rakentaa. Niillä voidaan ylistää Jumalaa ja niillä voimme kertoa Krisutksen rakkaudesta. Sanoilla voimme rakastaa toisiamme ja lohduttaa surevia. Sanoilla voidaan tehdä paljon hyvää.

Sanoilla on myös se toinen puoli. Niillä voimme satuttaa ja loukata toisiamme. Sanoilla voimme kirota Jumalan tai toisen ihmisen. Sanoilla voidaan lyödä haavoja jotka paranevat todella hitaasti. Sanan tikari voi lävistää sydämemme ja tuottaa arvaamatonta tuskaa.

“ Jos joku ei hairahdu puheessa, niin hän on täydellinen mies ja kykenee hillitsemään myös koko ruumiinsa.” (Jaak. 3:2)

Tuo raamatun paikka on tosi. Jos voimme hallita kielemme, voimme hallita aikalailla itseämme. Yleensä itsehillinnän pettäessä alkaa suustamme tulla sanoja jotka raastavat rikki ja tuhoavat. Jos voisimme hillitä itseämme niin ettemme loukkaa toisia. Tähän voimme pyrkiä ja pyytää siihen Taivaallisen Isämme apua!

“ Samoin myös kieli on pieni jäsen ja voi kuitenkin kerskata suurista asioista. Katso, kuinka pieni tuli, ja kuinka suuren metsän se sytyttää! Myös kieli on tuli, on vääryyden maailma; kieli on se meidän jäsenistämme, joka tahraa koko ruumiin, sytyttää tuleen elämän pyörän, itse syttyen helvetistä. Sillä kaiken luonnon, sekä petojen että lintujen, sekä matelijain että merieläinten luonnon, voi ihmisluonto kesyttää ja onkin kesyttänyt; mutta kieltä ei kukaan ihminen voi kesyttää; se on levoton ja paha, täynnä kuolettavaa myrkkyä. Kielellä me kiitämme Herraa ja Isää, ja sillä me kiroamme ihmisiä, Jumalan kaltaisiksi luotuja;samasta suusta lähtee kiitos ja kirous. Näin ei saa olla, veljeni.” (Jaak. 3:5-10)

Aika voimallista tekstiä Jaakobin kirjasta! Kuinka voimme siis välttyä siltä että emme käytä kieltämme väärin? Milloin suustamme siis tulee pahoja sanoja ja ajatuksia muutoinkin kuin silloin kun suutumme? Entä milloin kielemme lausuu sanoja jotka ovat rakennukseksi ja lohdutukseksi sekä muutoinkin tekevät hyvää?

“  Ja lopuksi: olkaa kaikki yksimielisiä, jakakaa toistenne ilot ja surut, rakastakaa toisianne ja olkaa hyväsydämisiä ja nöyriä. Älkää vastatko pahaan pahalla älkääkä herjaukseen herjauksella, vaan päinvastoin siunatkaa. Siihen teidät on kutsuttukin, jotta perisitte siunauksen. Sillä se, joka tahtoo rakastaa elämää ja haluaa nähdä hyviä päiviä, hillitköön kielensä pahoista sanoista ja huulensa valhetta puhumasta. Kääntyköön hän pois pahasta ja tehköön hyvää, etsiköön rauhaa ja pyrkiköön siihen.Sillä Herran silmät katsovat hurskaiden puoleen, hänen korvansa kuulevat heidän rukouksensa, mutta Herran kasvot kääntyvät pahantekijöitä vastaan. ” (1 Piet. 3:8-12)

Taas varsin voimakasta tekstiä. Tässä kohtaa on pieni selitys sille miten voimme varjella kielemme pahaa tekemästä. Meidän tulee kilvoitella kohti Kristuksen tuntemista!! Mitä enemmän haluamme oppia tuntemaan Jeesusta Kristusta, meidän vapahtajaamme, sitä enemmän henkemme rakentuu ja meistä tulee aina enenevässä määrin Kristuksen kaltaisia. Ei, en tarkoita tällä sitä että me muuttuisimme yhdessä yössä täydellisiksi! Ei, vaan tarkoitan sitä, että jos me haluamme seurata Jeesusta ja rakastamme Häntä, niin silloin me haluamme myös tehdä hänen tahtonsa. Ja mikä onkaan suurin kaikista käskyistä?

“ Lain kaikki käskyt on pidetty, kun tätä yhtä noudatetaan: “Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Gal. 5:14)

Jos me rakastamme ja tahdomme seurata Kristusta niin uskon ja tiedän että Pyhä Henki alkaa tehdä meissä työtään. Ja tämä Pyhän Hengen työ saa aikaan meissä muutosta, joka saa aikaan kasvua Kristuksen tuntemiseen. Ja tämä tunteminen ja kasvu muuttaa meitä kohti Hänen kaltaisuuttaan. Huomaamme että me emme enää käytä tiettyjä ilmaisuja, emme arvostele tai satuta toisiamme sanoin vaan rakastamme toisiamme sanoin ja teoin. Tämä ei tapahdu hetkessä kuten aiemmin sanoin, eikä tämä polku lopu ennenkuin kerran kirkkaudessa. Me lankeamme ja teemme virheitä tälläkin elämämme alueella. Mutta jos me pidämme kiinni uskostamme Jeesukseen Kristukseen ja vilpittömin mielin seuraamme Häntä niin Hän antaa armonsa sataa yllemme ja pyyhkii pois epäonnistumisemme. Meidän tehtäväksi monesti jää korjailla anteeksipyynnöin sanomisiamme. Mutta tiedän että Pyhä Henki antaa voimaa ja viisautta myös tähän.

Luotetaan Jumalan armoon ja laupeuteen. Roikutaan Hänessä kiinni ja pyydetään voimaa muuttaa kielenkäyttöämme. Ei lannistuta epäonnistumisista vaan nostetaan päämme, huudetaan Jumalaa avuksemme ja rakastetaan lähimmäisiämme!

Olkaa siunatut: Pasi M

Istuin eräänä iltana bussissa matkalla töistä kotiin. Nuo bussimatkat ovat varsin loistavaa aikaa rukoukseen. Istuin siis bussissa rukoillen ja katselin ikkunasta ulos. Ikkunasta näkyi kaupungin valot ja tihkuinen vesisade. Jostain kumman syystä Jumala laski mieleeni luomiskertomuksen. Tarkalleen ottaen sen, mitä Jumala teki seitsemäntenä päivänä. Ja kas, tajusin jotain mitä en ollut ennemmin huomannut.

“ Ja Jumala päätti seitsemäntenä päivänä työnsä, jonka hän oli tehnyt, ja lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikesta työstänsä, jonka hän oli tehnyt.” (1 Moos. 2:2)

Eli mitä Jumala tekikään seitsemäntenä päivänä? Hän lepäsi! Ja kuinka tämä raamatun kohta jatkuu: “ Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstänsä, jonka hän oli tehnyt.” (1. Moos. 2:3)

Jumala lepäsi tehtyään taivaan ja maan. Hän näki hyväksi sen että lepo kuuluu luomakunnalle. Tätä ajatusta miettiessäni, tunsin kuinka Pyhä Henki johdatti minua tajuamaan jotain tärkeää tästä raamatun kohdasta.

Kun katselemme tätä aikaa huomaamme että me touhuamme aivan liikaa. Käytämme aikamme työntekoon ja harrastuksiin. Ja itse asiassa me hukutamme itsemme työntekoon. Nykyaika vaatii meiltä todella paljon. Työ on entistä haastavampaa ja sitovampaa. Meidän halutaan sitoutuvan työnantajaamme ja työhömme. Väkeä vähennetään ja työt lisääntyvät. Päivät venyvät ja väsymys valtaa meidät. Voi olla, että pahimmassa tapauksessa meidät kohtaa loppuunpalaminen. Väsymys voi johtaa meidät myös masennukseen ja jopa fyysiseen sairastumiseen.

Eli Jumala on suuressa viisaudessaan luodessaan maailman, nähnyt hyväksi pyhittää lepopäivän. Hän pyhitti ja erotti päivän viikosta sitä varten että me voisimme levätä ja kerätä voimia. Jumala tuntee meidän fyysiset ominaisuutemme ja tietää kuinka meidät on luotu. Ei Jumala pyhittänyt lepopäivää ihan turhan takia. Jos jätämme lepäämisen väliin, huomaamme että väsymys vie voimat niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Ja väsymys voi levitä myös hengelliselle alueelle saaden aikaan sen, että me loittonemme Jumalan yhteydestä. Emme enää jaksa lähteä seurakunnan yhteyteen, emme jaksa lukea Jumalan sanaa ja rukouselämämme kuihtuu. Meidän on siis Jumalan sanan ja esimerkin mukaan otettava aikaa lepäämiseen. Levätään ja opetellaan rajoittamaan tekemistä ja menemistä.

Toinen asia lepäämisestä. Lepäämisen hengellinen ulottuvuus. Jumala on tarkoittanut että me saamme levätä Hänen armonsa varassa. Voisin verrata sitä erääseen kesäiseen harrastukseen. Kaunis kesäpäivä, järvi ja lämmin vesi. Heittäytyminen kellumaan lämpimään veteen ja antaa laineiden liplatella korvissa.. Tarkoitan tällä täydellistä heittäytymistä armon varaan ja armon varassa “kellumista”. Lepoa ja rauhaa Jumalan sylissä. Ilman että vihollinen syyttää meitä. Samoin kun vedessä kelluminen vaatii heittäytymistä ja uskoa siihen että vesi kantaa, me saamme uskoa ja heittäytyä armon varaan kellumaan ja sulkea korvamme vihollisen syytöksiltä ja vain levätä. Levätä hengellisesti Pyhän Hengen hoidettavana.

Jätetään liika kiire ja tekeminen pois, levätään fyysisesti ja hengellisesti. Annetaan Jumalan hoitaa meidän henkeämme ja ruumistamme. Kristus on myös sapatin, eli lepopäivän Herra. Kunnioitetaan sitä ja levätään.

Vähäinen veljenne Herrassa: Pasi M

Aina silloin tällöin istahdan pohtimaan elämän merkillisyyttä. Kun katselen taakseppäin omaa elämääni voin nähdä niin monia epäonnistumisia, virheitä, pahoja sanoja ja tekoja… Takanapäin on myös onnistumisia, iloa, Jumalan varjelusta ja suojelusta, suoranaisia Jumalan ihmeitä…

Tämä ajatus juolahti mieleeni kun tapasin erään vanhan tuttavani vuosien takaa kaupan parkkihallissa. Tuntui kun vuodet olisivat kadonneet jonnekkin kun ilmeni että viime tapaamisesta lienee jo yli viisi vuotta aikaa. Tämä tuttava oli samassa työpaikassa kanssani. Uskovan kodin poika ja hänen isänsä oli ollut saarnaaja. Tämä kaverini oli jättänyt aikanaan seurakunta elämän taakseen ja eli nyt ilman seurakuntayhteyttä ja minusta tuntui, että ilman Jumalaakin. Tapaaminen oli kaksijakoinen: Oli mahtavaa nähdä vuosien jälkeen ja toisaalta mieleeni nousi suru kaverini iankaikkisuudesta. Oliko hänellä “ankkuri kotona” niinkuin eräs ystäväni tapaa sanoa. Emme ehtineet kovin syvällisesti keskustella mutta aion ottaa häneen yhteyttä mahdollisimman pian.

Muutama päivä sitten sain kuulla että eräs sukulaiseni on sairastunut vakavasti. Tämä henkilö on ollut lähetystyössä, seurakuntayhteydessä ja varsin paljon vaikuttanut omaan uskoontulooni. Mieleni täyttää suuri huoli hänestä. Hänenkin elämänsä on ollut hyvin vaiherikas. Lähetystyö afrikassa, hoitoalan työt suomessa ja naimisiinmeno vanhemmalla iällä. Aina kun ajattelen tätä henkilöä mieleeni nousee vanha hengellinen laulu ” Ottaos Herra mun käteni heikot, suo niiden palvella sua. Vie viinitarhaasi työhön ja siellä, kasvata armossa mua.” Voi kuinka sisintäni ahdistaa tällä hetkellä! Tämä henkilö on minulle hyvin rakas. Voisin sanoa että pelkään hänen puolestaan.

Kerron hiukan tämän ihmisen taustaa jotta ymmärtäisitte mitä ajan takaa. Tämä henkilö, kuten aikaisemmin mainitsin, meni naimisiin vanhemmalla iällä. Hänen miehensä on todella viisas ja mukava keskustelukumppani. Mutta hengellisissä asioissa todella kriittinen. Hänen mielestään suurin osa seurakunnista, ilmeisesti lähes kaikki, ovat jollain tapaa hairahtuneita ja hän ei halua niissä käydä. Tämän miehen uskonelämään ja uskoon en ota kantaa. Mutta tämä mielipide on aiheuttanut sen että sukulaiseni ei ole enää käynyt juurikaan seurakunnassa. Tiedän, että sukulaiseni on uskossa ja Herra vie hänet kotiin tiavaaseen, siitä ei ole epäilystä! Mutta silti pelkään että tämä uskovien yhteys vie häntä kauemmas Herrasta. Pelkään että tämä sairaus voi muuttaa häntä ihmisenä ja pahimmassa tapauksessa katkeruus ihmisiä ja Jumalaa kohtaa kasvaa liian suuriin mittasuhteisiin.

Eräs toinen sukulaiseni ja hänen ystävänsä katkeroituivat seurakuntaa kohtaan vuosia sitten. Tämän seurauksena he erosivat seurakunnasta ja jättivät uskovien yhteyden. Ajan kuluessa katkeruus kasvoi myös Jumalaa ja ihmisiä kohtaan. tuli avioeroa ja alkoholin käyttöä. Surullisia tarinoita.

Mikä on pointtini näissä tarinoissa? Ensinnäkin, nämä asiat eivät ole missään järjestyksessä vaan kirjoitan sattumanvaraisesti: Jos me jätämme seurakunnan ja uskovien yhteyden elämästämme pois, me erotamme itsemme myös Kristuksen ruumiista joka on seurakunta. Me tarvitsemme tätä seurakuntayhteyttä kasvaaksemme ja vahvistuaksemme uskossa. Ihanne tilanne olisi se että voisimme vapaasti jakaa ilojamme ja surujamme seurakunnan keskellä pelkäämättä toisia seurakuntalaisia. Voisimme saada sanan ravintoa ja kasvaa uskossa ja näin ollen päästä tuntemaan Kristusta yhä enemmän. Voisimme myös kohdata toisiamme ja toistemme kipuja rukouksen, keskustelun ja rakkauden kautta. Tukea toisiamme elämän polulla. “Kantakaa toistenne kuormia ja niin te täytätte Kristuksen lain” (Gal. 6:2)

Toiseksi: Kuinka voimme auttaa ihmistä joka on katkera eikä halua apuamme tai emme jostain muusta syystä voi auttaa ? Meillä on jotain todella tehokasta tähän! Me voimme tuoda kaikki asiat rukouksella ja kiitoksella Herralle tiettäväksi!!! Rukouksessa on ihmeellinen voima! Meidän Herramme ja vapahtajamme on luvannut auttaa kun me sitä Häneltä pyydämme. ”

Tämä blogi on tietyllä tavalla jatkoa edelliseen blogiin. Aiheena on edelleen aika ja sen rajallisuus sekä sen oiken jakaminen. Jostain syystä Jumala puhuu paljon tästä aiheesta juuri nyt.

Jouduin tai voisiko sano sain kulkea tänään työmatkani julkisilla kulkuneuvoilla. Nautin todella matkustamisesta junalla Korsosta Helsinkiin. Sain istua penkillä ja lukea kirjaa. Ei ollut kiire minnekkään. Nautiskelin syksyisestä Helsigistä ja kävelin Hakaniemestä Kurviin ja katselin ihmisiä. Kiirettä tuntui olevan aika monella. Siinä kävellessäni rukoilin Herraa ja kannoin noita vastaan kiiruhtavia ihmisiä Hänen eteensä. Oli siunattu kävely matka.

Jokin päivä sitten mietiskelin taas tätä aika teemaa. Lähinnä mieleeni nousi ajatus siitä ajasta jonka käytämme rukoukseen. Ehkä toistan itseäni ja olen aiemmissa blogeissa sivunnut tätä asiaa mutta lienee syytä taas kerran muistuttaa niin itseäni kuin sinua hyvä lukija ajan antamisesta rukoukseen.

Raamatussa on hyvin mielenkiintoinen jae koskien juuri rukousta: “Rukoilkaa lakkaamatta” (1 Tess. 5:17) Vertaisin rukousta keskusteluun. Ja varsinkin kahden rakastuneen ihmisen keskusteluun. Päivän mittaan keskustellaan paljon, lähetellään meilejä, tekstaillaan yms… Ollaan koko aika jollain tavalla yhteydessä. Voisiko rukous olla juuri tällaista kommunikointia? Toki pitää ottaa aikaa rukoukseen niin että voi keskittyä niin kertomaan asioitaan Jumalalle kuin myös kuuntelemaan mitä Jumala haluaa puhua meille. Mutta eikö tuo raamatun jae kehoita rukoilemaan lakkaamatta? Voisiko ajatella että rukoilisimme päivän mittaan aina kun se tuntuu tarpeelliselta. Tai ihan vaan kiittääksemme ja ylistääksemme Jeesusta?  Itse olen opetellut tätä “tapaa” jo pidempään. En voi kehua että sen hallitsisin mutta olen huomannut että mitä enemmän rukoilee “lakkaamatta” sitä paremmin voi kulkea Herran johdatuksessa.

Pieni esimerkki: Tänään, kuten aiemmin mainitsin, rukoilin ihmisten puolesta kävellessäni kadulla. Välillä ajatukset harhaili pizzerioiden ruokalistoissa ja parissa hienossa ohi kulkeneessa moottoripyörässä mutta ikäänkuin olisin siinä keskustellut Jeesuksen kanssa. “hei, Jeesus, kato mikä harrikka”.. vähän tuohon tyyliin. Toivottavasti ymmärrät oikein tämän tekstin, en rienaa enkä halvenna Herraani Jeesusta Kristusta. Ei, vaan pikemminkin tarkoitan tällä sitä että rukous on kanssakäymistä, keskustelua, vuorovaikutusta Herran kanssa. Jos kerran Jumala on luonut meidät omaksi kuvakseen, antanut meille ymmärrystä, kommunikaation lahjan sekä ripauksen huumorintajua niin käsittäisin että Hän haluaa jakaa elämäämme meidän kanssamme, niin että me näillä lahjoilla kommunikoisimme Hänen kanssaan. Jakaisimme elämämme ilot ja surut Hänen kanssaan, Hänen joka ei ole kaukana yhdestäkään meistä! “että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää-hänet,
joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä; (Apt. 17:27)

Opetellaan ottamaan rukous ajankäyttöömme isommassa määrin. Niin että aika jonka olemme valveilla voisi olla sellaista aikaa jolloin olisimme lähellä Jumalaa. Ihan keskellä arkea.

Siunaten: Pasi M

En koskaan ole oppinut ymmärtämään sitä miten kiire saa meidät valtaansa. kun astumme kauppakeskukseen sisälle meidät valtaa kiire. Juoksemme ostosten perässä, kiirehdimme syömään, etsimme ja emme löydä. Aika tuntuu valuvan käsistämme  ja emme ehdi tehdä kaikkea sitä mitä meidän pitäisi tai mitä haluaisimme.

Muistan erään syksyisen tapahtuman joitakin vuosia sitten. Menin ystäväni kanssa vanhempieni luokse maalle. Vanhempani eivät asuneet silloin isäni kotitilalla vaan tila oli kesämökkinä. Talo sijaitsee maaseudulla. Oli jo pimeä ilta kun saavuimme perille. Kun nousimme autosta meidät vastaanotti täydellinen hiljaisuus. Pysähdyimme ihmettelemään tätä rauhaa ja hiljaisuutta. Ei ääntäkkän missään. Ei lentokoneita, ei junia, ei autoja. Pelkkä syksyisen illan hiljaisuus. Käsittämätön rauha. Tuntui että kiire jäi jonnekkin kaupunkiin.

Kiire saa meidät monesti laittamaan asiat väärään järjestykseen. Annamme aikamme työlle, harrastuksille sekä monile muille hyvillekkin asioille. Mutta annammeko aikaa Jumalalle?

Tarkoitan tällä Jumalalle ajan antamisella sitä että oikeasti hiljennymme kuuntelemaan mitä sanottavaa Jumalalla meille on. Keskitymme kanssakäymiseen Jumalan kanssa. Olemme hijaa ja kuuntelemme. Ehkä luemme raamattua hiukan kiireellä kaiken hälinän keskellä. Mitä jos menisimme hiljaisuuteen ja lukisimme raamattua hiljaisuudessa? Kuulisimmeko silloin mitä Jumala tahtoo meille sanoa? Jumala voi puhua meille niin monella tavalla. Sanansa kautta, kuiskaten tai jollakin muulla tavalla. Mutta maltammeko me kuunnella? Annammeko aikaa Jumalan puheelle?

Samoin koen että monesti seurakuntana emme anna aikaa Jumalan puheelle. Teemme asioita niiden tekemisen takia. Teemme suuria ja mittavia suunnitelmia joita toivomme Jumalan siunaavan. Voi olla että nämä suunnitelmat ovat oikein hyviä ja Jumala niitä siunaakin mutta olisiko Jumalalla jokin toinen suunnitelma joka olisi parempi kuin meidän suunnitelmamme? Hiljennymmekö kuuntelemaan ja etsimään todella Jumalan tahtoa ja Jumalan kasvoja? Vai olemmeko laittaneet oman tahtomme seurakuntana Jumalan tahdon edelle? Voisiko seurakuntamme rakentua ja kasvaa Kristuksessa jos antaisimme aikaa Jumalan puheelle?

Uskon vahvasti, että Jumala haluaa meidän antavan aikaamme Hänelle niin yksilöuskovina kuin myös seurakuntana. Uskon että Jumala halajaa meidän kurottavan Häntä kohti jotta Hän voisi tulla todeksi elämässämme ja seurakunnassamme. Jumalalla on meille asiaa ja Hänellä on suunnitelmia meidän varallemme.

Annetaan aikaa Jumalalle,

Vähäinen veljenne Herrassa: Pasi M

Viime aikoina mieltäni on askarruttanut maailman tapahtumat. Taas kerran. Eri puolilla maailmaa tapahtuu väkivallan tekoja, sotia, luonnonmullistuksia… Eikä tarvitse mennä edemmäs kuin kadulle ja näät ihmisten kiirehtivän toistensa ohi ja jättävän kadulle makaamaan apua tarvitsevan.

Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Olemmeko tulleet rakkaudettomiksi ja kylmiksi? Onko luontainen inhimillisyys kadonnut? Voisin vastata tähän kysymykseen eräällä raamatun kohdalla:
“Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja. Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita. rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä, pettureita, väkivaltaisia, pöyhkeitä, hekumaa enemmän kuin Jumalaa rakastavia;” (2. Tim. 3:1-4)

Jumala ilmoittaa meille miksi näin on sanassaan. Eli tämä ei tule yllätyksenä. Mutta miten me voimme vastata tähän ajan haasteeseen rakkaudettomassa maailmassa? Tätä kysymystä pohtiessani tajusin että Jumala vetää meitä RAKKAUDELLAAN puoleensa!! Rakkaus, joka on lähtöisin Jumalalta, on voittava maailman! Meidän tulisi anoa Jumalalta rakkautta toisia ihmisiä kohtaan. On todellakin vaikea rakastaa ihmistä joka on kylmä ja vihamielinen meitä kohtaan. Mutta Jumala voi antaa meille sellaisen rakkauden joka läpäisee kovankin kuoren.

Tämä sama kysymys liittyy edelliseen blogiini joka käsitteli muutosta. Jos haluamme voittaa sieluja Herralle, meidän tulisi “rakastaa” heidät Kristukselle. Tämä rakkaus tulisi alkaa jokaisesta kohtaamisestamme jatkuen seurakunnan sisällä, niin että uusi ihminen tuntisi tulevansa kodin rakkaudentäyteiseen ilmapiiriin saapuessaan seurakuntaan. Jumalan rakkaus on todella voimallinen saamaan aikaan muutoksen. Nämä kaksi asiaa, muutos ja rakkaus, ovat tärkeitä elementtejä evankeliumissa. (Joh. :16) Eräs gospelyhtye laulaa: ” Jumalan rakkaus satuttaa tavallaan” , eli Jumalan rakkaus saa meissä aikaan muutoksen ja joskus se muutos voi olla todella kivulias. Mutta jos suostumme tähän rakkauden muutosta aikaansaavaan kohtaamiseen, saamme kokea valtavaa Jumalan läsnäoloa ja kasvua Kristuksessa.

Heittäydytään Jumalan syliin ja annetaan rakkauden vallata sydämemme, mielemme ja tekomme.

Teitä siunaten: Pasi M

Viime aikoina minua on puhutellut sana muutos. Muutos on jännittävä, uuttaluova prosessi…

Viime kuussa sain olla jälleen kerran vanhempieni luona pihaseuroissa. Viidettä kertaa järjestettävät pihaseurat saivat olla auringon paisteessa. Jumala todellakin on siunannut näitä seuroja auringonpaisteella. Mikäli minun tuurista olisi ollut kyse niin vettä olisi satanut…
Seuroille kokoontui Hirvensalmelaisia runsaasti. Oli puheita, lauluja sekä vapaata sanaa. Seurojen jälkeen ihmiset seurustelivat kahvin äärellä. tunnelma oli välitön ja vapautunut. Mutta näissäkin seuroissa oli pieni muutos. Tähän asti oli seurojen juonnot hoitanut isäni varmoin ottein. Nyt monien asioiden summana vastuu siirtyi ainakin tällä erää minulle. Jännitys oli käsinkosketeltava. Astuinhan isoihin saappaisiin. Eikä jännitystä vähentänyt se että lauleskelin pari laulua ja paikalla oli entinen musiikinopettajani jonka tunneilla en suostunut laulamaan…
Muutos oli ehkä pieni mutta minulle iso. Se sai aikaan monenlaisia tunteita ja tietynlaista toimintaa. Muutoshan on tietynlainen prosessi. Ihmisen elämässä muutos voi tulla yllättäen tai siihen hakeudutaan. Ja aina muutos luo jotain uutta.

Myös evankeliumin eräs ulottuvuus on muutos. Evankeliumihan on ilosanoma Herramme Jeesuksen Kristuksen ristin sovitustyöstä. Jos otamme Hänet elämäämme Herrana ja vapahtajana, elämässämme alkaa muutos. Me muutumme Pyhän Hengen uudistavan voiman kautta. Elämästämme jää pois asioita jotka vievät meitä kauemmas Jumalasta. Sitävastoin elämäämme tulee asioita jotka lähetävät meitä Jumalaan.
“vaan, kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka”. (Apt. 1:8)
Pyhä Henki saa meissä aikaan sen että me kerromme ihmisille siitä, millaisen muutoksen Jeesus on elämässämme tehnyt. Emme todellakaan kertoisi ihmisille Jeesuksesta jollei Pyhä Henki olisi alkanut muutosta sydämessämme! Mikä ihmeellinen voima! Muutos on todellinen, siitä voin itse todistaa.
” Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa, odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä, hänen, joka antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee.” (Tiit. 2:11-14)
Jumala alkaa meissä muutosprosessin kun otamme Jeesuksen Kristuksen elämäämme herraksi. Tämä muutos voi olla nopea tai se voi kestää vuosia. Monesti me kuitenkin kipuilemme oman itsemme kanssa aina siihen hetkeen kun maallinen vaelluksemme päättyy. Itse olen vuosia kipuillut monienkin asioiden kanssa. Herra on auttanut ja opastanut muutosprosessissa. Joskus muutos voi olla tuskastuttavankin hidas. Mutta se, että suostumme muutokseen ja siihen että Pyhä Henki saa tehdä työtä meissä, on koko prosessin avain. Kipuilut ja taistelut kohti Kristuksen mielen mukaista elämää ovat raskaita, ja joskus ne voivat olla helppojakin kunhan oivallamme Pyhän Hengen avustamana mistä onkaan kyse: Armosta ja Jumalan suunnattomasta rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan!
Kiinnitetään katseemme Kristukseen ja etsitään Hänen tahtoaan. Raamattu lupaa meille että kun vaelamme etsien ja rukoillen, niin Hän on meidän kassamme ja vie meidät kerran kirkkauteen!!

Teitä siunaten, vähäinen veljenne Herrassa : Pasi M

Rukous on merkillinen asia. Me voimme lausua ääneen Isä meidän - rukouksen ja Jumala kuulee sen. Me voimme myös hiljaa mielessämme huokailla pyyntöjämme ja huoliamme Jumalalle. Ja Hän kuulee. Ihan varmasti. Meidän Taivaallinen Isämme on luvannut kuulla pienimmänkin huokauksemme. Vaikka meistä tuntuisi siltä että emme osaa rukoilla, hän tietää mitä me tarkoitamme. “Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän
pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän
puolestamme sanomattomilla huokauksilla.” (Room. 8:26). Tämä raamatun paikka on todella lohdullinen. Me emme aina tiedä mitä ja miten meidän kuuluisi tai pitäisi rukoilla. Jumala tietää tarpeemme ja Pyhä Henki on “kielenkääntäjänä” meidän ja Jumalan välillä. Aika lohdullista, eikö?

Raamatussa puhutaan vanhurskaan rukouksesta. “

Tämä Jaakobin kirjeen kohta antaa meille hyvän ohjeen.  Harras rukous, pyyntö tai kiitos, on Jumalalle mieluinen. Me voimme rukoilla nopeasti ja tulemme kuulluksi. Mutta Jumala odottaa meiltä hiljentymistä Hänen eteensä. Hän odottaa voidakseen puhua meille. Mutta onko meillä aikaa Hänelle? Pitääkö työkiireet ja muut elämän murheet meidät liian kiireisinä? Onko televisio meidän aikamme syöppö iltaisin? Vai emmekö uskalla mennä Jumalan eteen peläten mitä Hänellä on asiaa?

Rukouksen voima on todella ihmeellinen asia. Olen kokenut sitä omassa elämässäni. En voi sanoa olevani rukouksen sankari mutta olen kokenut monta Jumalan ihmettä rukouksen kautta. Rukous kantaa meitä yli ikävien tilanteiden. Rukous myös voi tuoda ilon murheelliseen mieleen. Esirukous toisen ihmisen puolesta on todella tärkeä asia. Me voimme vaikuttaa hengellisesti ihmisten Jumalan luo löytämiseen esirukouksiemme avulla. Haastan siis meitä jokaista rukoilemaan yhä enemmän läheistemme, naapuriemme ja kaikkien Jumalaa etsivien puolesta. Rukoilla voimme myös lähetystyön, pastoreiden ja Herran elovainioilla työtä tekevien puolesta että Jumalan voitelu olisi heidän yllään ja ihmiset löytäisivät Jeesuksen omana vapahtajanaan.

“

Olen seuraillut maailman menoa uutisvälineistä suhteellisen tarkasti. Tosin kesä verottaa tiedonjanoa koska ulkona on kaikkea kivaa tekemistä ja tv:n tuijottaminen ei ole ensimmäisenä mielessä. Silti olen pannut merkille maailmalla tapahtuvia asioita. Myrskyjä, trombeja, sään yllättäviä ja poikkeuksellisia muutoksia, sotia, kansannousuja, nälkää, pakolaisia… Maailma elää myllerrystä. Talous on kuralla useissa maissa sekä ihmisten hätä lisääntyy. Nämä ajat ovat poikkeuksellisia. Elämme synnytystuskia, kuten raamattu kertoo…

Pienenä poikana näin kerran unen joka oli mieleenpainuva. Isäni varmasti muistaa kyseisen unen. Itse en muista tapahtuneesta kuin unen ja se piirtyy edelleen silmiini selvästi. Isäni kertoi, ellen väärin muista, että olin aika pöllähtäneen näköinen herättyäni ja kertoessani unesta.

Unessa näin ikäänkuin vuoren rinteellä tien. Sitä tietä kulki katkeamaton jono ihmisiä. Miehiä, naisia, vanhuksia, lapsia…. Eräässä kohtaa tie jakaantui kahtia. Toinen osa tiestä kulki ylöspäin ja toinen alaspäin. Suurin osa ihmisistä kulki tienristeyksestä alaspäin johtavaa tietä. Vain harva ihminen lähti ylöspäin johtavaa tietä. Koin että unessa minulle kerrottiin kuinka suuri joukko ihmisiä ei tunne Jeesusta eikä ole ottanut Häntä vastaan omana vapahtajanaan. He kulkevat kohti kadotusta suurena jonona ilman toivoa. Tämä uni palaa mieleeni aika ajoin….

Olen kipuillut pitkään, vuosia ellei vuosikymmeniä oman kutsumukseni kanssa. Olen luvannut Jumalalle uskoon tullessani että olen valmis Hänen työhönsä. Vuosien saatossa olenkin aika ajoin tätä kutsua noudattanut. Mutta maallinen työ ja elatuksen murheet ovat monesti ajaneet kutsun ohi. En todellakaan kerro tätä ylpeillen, katuvana pikemminkin. On tietysti hyvä hoitaa ja huolehtia perheestä, laskuista ja muista elatuksen velvoitteista ja nämä kuuluukin tehdä. Mutta kipuilen edelleen sen kanssa uskallanko luottaa Jumalan huolenpitoon. Mitä muut ihmiset ja lähimmäiset sanovat jos heittäydyn uskon varaan? Tai jos aiheutan pettymyksiä läheisilleni sillä että kuuntelen sisintäni? Entä kuinka hoituvat maallisen elämän velvollisuudet kuten raha ym asiat?

Raamattu lupaa että Jumala pitää meistä ja tarpeistamme huolta. Totta! Mutta kuinka vaikeaa onkaan luottaa tähän Jumalan lupaukseen! Jos katsomme ulos ja oikeasti tutkimme Luojan työtä luonnossa, emme oikein voi esittää argumetteja sen puolesta että Jumala EI hoitaisi luomaansa. Jos Jumala pitää huolen linnuista ja muistakin eläimistä niin miksi sitten Hän ei huolehtisi ihmisestä! Voi kuinka vaikeaa tämä silti on!!

Palatakseni alkuun: Miksi mainitsin maailmalla tapahtuvat mullistukset? Olen kokenut että tehtävänäni on muistuttaa ihmisiä missä ajassa elämme. Emme voi kiistää maailman tilaa etteikö se olisi katastrofaalinen. Ja jos haluamme lukea raamattua, niin siltä löytyy selitys kaikelle tälle. Elämme lopun aikoja! Oikeasti! Uskon vahvasti että Jeesus tulee pian. En rupea asettamaan aikoja tai ennustamaan tulevaa. Ei meidän tehtävä ole tietää aikoja eikä hetkiä. Mutta tiedän että Jumala haastaa meitä eteenpäin viemään pelastuksen sanomaa kun aikaa vielä on hetki. En halua olla tuomionpäivän profeetaa. Ei todellakaan. Mutta me ihmiset helposti suljemme korvamme ja silmämme kaikelta pahalta. Emme halua nähdä mitä tapahtuu. Mutta eikö raamattu kehoita meitä julistamaan Jumalan suuria töitä ja kertomaan ihmisille Hänen armostaan? Ja eikö meidän pidä myös kertoa siitä mitä täällä maailmassa tapahtuu ja missä ajassa elämme? Eikö myös olisi aihetta mainita mihin me menemme ellemme ota vastaan Jumalan armoa ja Jeesusta syntiemme sovittajana? En tarkoita tällä että tehtävämme olisi pelotella, syyllistää tai muutoin ahdistaa ihmisiä! Ei, tehtävämme on viedä rakkauden sanomaa jonka Jumala lähetti meille Kristuksessaan. Tehtävämme on kertoa pelastuksesta, toivosta, jonka saamme vastaan ottaa Kristuksen sovitustyön kautta!

Mutta myös täytyy puhua siitä mistä mainitsin. Emme saa sulkea silmiämme ajalta jossa elämme. Tehtävä ei ole helppo. Eikä meille helppoa tietä luvattukkaan. Jumala on luvannut sanassaan että saamme voiman joka päivä ottaa ristimme ja kantaa sen. Ei Hän anna meidän jäädä tiepuoleen jos vain me tahdomme pitää Hänen kädestä kiinni.

Hyvä ystävä joka luet tämän. Muista rukouksissa allekirjoittanutta että ovet avautuisivat ja Jumalan tahto saisi tapahtua sekä minun elämässäni kuin sinunkin elämässäsi!

Siunaten ja puolestanne rukoillen: Pasi M

Kaunis kesäpäivä ja lämmin leppeä tuuli. Ajelin moottoripyörällä kohti Helsinkiä iltavuoroon töihin. Katselin ohi vilistäviä maisemia ja tunsin suurta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan kaikesta hyvästä mitä Hän on luonut. Aloin kypäräni sisällä rukoilla ja kiittää Jumalaa. Mieleni valtasi kiitollisuuden ja ylistyksen olotila. Ylistin Jumalaani ja pelastajaani Jeesusta Kristusta ajaessani. Tunsin erittäin voimakkaan Pyhän Hengen läsnäolon. En muista tunteneeni yhtä suurta Pyhän Hengen läsnäoloa koskaan. Tunsin kuinka taivas oli todella läsnä siinä 100 kilometrin tuntivauhdissa! Olin ja elin Hänen kädellään! Tunsin voiman virtaavan ja väkisinkin kyyneleet tulivat silmiin. (olisin voinut tietysti väittää, että ne johtuivat ajoviimasta mutta silloin olisin valehdellut).

Saavuttuani työpaikalle olin aivan suunnattoman täynnä virtaa. Pyhä Henki oli läsnä ja tunsin että Jumala todella on todellinen, läsnä, kuuleva ja rukouksiimme vastaava Jumala. Innosta hehkuen kerroin uskovalle työtoverille tapahtuneesta. Hänen kommenttinsa oli: Näin suuri Jumala meillä on!

Työni luonteesta johtuen voin välillä istahtaa ja vaikka lukea pätkän kirjaa. Käteeni osui kirja nimeltä “Erämäästa elämään” (T.Suonto). Luin hetken kirjaa kun silmiini osui lause “Jumala käyttää harvoin ihmisiä heidän kykyjensä ja saavutustensa perusteella. Jumala haluaa kirkastaa meille armonsa. Jumala rakastaa olla armollinen”. Tämä pätkä sai minut miettimään armon merkitystä omassa elämässäni ja ihmisen elämässä muutoinkin.

Vanhassa hengellisessä laulussa sanotaan: “armoa on se vaan, kun täällä olla saan, Jumalan lapsi ja perillinen. Kaikille viedä saan, taivaista sanomaa…” Niinpä! Kuinka suurta on olla Jumalan lapsi ja perillinen? Harvoin ehkä pysähdymme miettimään tätä asiaa. Olemmeko sisäistäneet armon merkityksen elämässämme? Osaammeko luottaa armoon??

Voimme nojata armoon koko elämällämme. Jeesus kertakaikkisesti sovitti meidän syntimme ristinpuulla. Armo oli tullut täydelliseksi. Se valtava armo riittää jokaisen elämämme päivänä. Sama armo on tarkoitettu myös sille rikolliseen moottoripyöräkerhoon kuuluvalle, tatuoidulle ja pelottavan näköiselle miehelle. Sama armo koskee myös sitä harmaata ja haurasta mummoa naapurissa. Ei Jumala tee eroa ihmisen välillä, ei Hän jätä meitä ketään armon ulkopuolelle jos vain sydämestämme annamme koko elämämme Hänen käsiinsä ja hallintavaltaan.

Emme saa antaa tämän suuren armon sanoman jäädä vain meidän uskovien osaksi. Me jokainen voimme omalta osaltamme viedä armon sanomaa eteenpäin. Oma elämämme on paras todistus ihmisille. En tarkoita tällä sitä että meidän pitäisi elää täydellistä elämää voidaksemme olla Kristuksen kirjeitä maailmalle. Me olemme ihmisiä, heikkoja ja vajavaisia. Mutta Jumala suuressa armossaan haluaa kirkastaa itseään meidän vaelluksemme kautta ja antaa meille voiman tulla hänne lapsikseen ja todistajikseen. Hän itse puhuu meidän vajavaisen elämämme kautta. Ja ennenkaikkea meidän elämäämme tulleen armon kautta.

Annetaan Jumalalle mahdollisuus muuttaa meidän elämäämme armon kautta. Luotetaan Häneen ja Hänen armoonsa. Uskallemmehan luottaa toisiin ihmisiinkin, kuinka emme luottaisi Taivaalliseen Isäämme joka on kaikkea meitä ylempänä. Heittäydytään armon varaan ja eletään todeksi uskoamme!!